.jpg)
Tarina BouncAn takana

Liikkeen lahja
Varhaisimmat muistoni liikkeestä liittyvät hetkiin, joissa koin vahvasti pystyväni johonkin itse. Olin noin viisivuotias, kun isäni teki Jyväskylän Laajavuoressa rinteen vierustaa kulkevaan ojaan pitkän, vauhdikkaan latu-uran. Housujeni polvet olivat jo edeltävän kesän ja syksyn aikana juostu ja kaatuiltu vauhdin hurmassa puhki kerrostalomme asfalttipihalla useaan otteeseen, mutta nyt olin uuden edessä.
Tämä oli ensimmäinen mäkeni tasaisella harjoittelun jälkeen. Se oli pitkä, jyrkkä ja vauhdikas. Muistan yhä hetken alamäen loppupuolelta, kun huomasin pysyväni pystyssä mäen loppuun saakka. Se riemun tunne oli lopulta voimakkaampi kuin vauhti.
.jpg)
Seuraava voimakas muistoni liittyy ensimmäisiin luistimiini. Sain kummiltani joululahjaksi Goldie-merkkiset luistimet isossa valkoisessa laatikossa, jossa päällä oli kaunis punainen rusetti. Ne olivat mustakeltaiset ja niissä oli hieno kotkan kuva. Läheiselle Hippoksen kentälle oli päästävä heti. Aurinko häikäisi ja liike oli enemmän kävelyä luistimilla kuin sujuvaa liukumista. Nilkat väsyivät tottumattomalla nopeasti, aikakauden luistimet eivät juuri nilkkoja tukeneet. Lumihanki kutsui minua lopulta leikkeihin, luistimet jalassa tietenkin. Liike löysi aina keinon jatkua.
.jpg)
Kun muutin perheeni kanssa noin seitsemänvuotiaana maaseudulle, liikkumisen maailma avartui. Maaseudun rauhassa, taajamassa kuitenkin, leikit muuttuivat käsillä tekemiseksi ja luonnossa liikkumiseksi. Pystytimme majoja maahan ja puihin. Veistelimme jousia, keihäitä ja lopulta ritsat. Ajoimme pyörillä rallia hiekkateillä, pelasimme pingistä keittiön pöydällä oikean pöydän puuttuessa ja pöytäjääkiekkoa pelattiin kesät talvet.
Iän karttuessa rakensimme jopa seiväshyppytelineitä itse - seipäätkin veistäen. Joltakin katkesi seiväs, serkkupojalta lopulta käsi, kun rohkeasti tavoittelimme riman ylitystä ja tähtäsimme pehmusteiksi nostettuihin Fiat 600:n, ”pompannapiksi” kutsutun auton, takapenkkeihin. Lähes kaikki lähiseudun mäet testattiin talvisin laskuominaisuuksiltaan ja tervattu soutuvene vei saariretkille virveleiden ja haavien kanssa - unohtamatta eväitäkään. Kaikelle tekemiselle oli ominaista, että tehtiin ja liikuttiin yhdessä.
.jpg)
Jossain vaiheessa aloitin paikallisen seuran riveissä jalkapallon. Sen rinnalle tulivat myöhemmin tennis sekä talvisin kaukalopallo ja hiihto. Joka paikkaan mentiin pyörällä tai potkukelkalla – kyydin harrastuksiin sain ehkä kymmenisen kertaa koko lapsuuteni aikana. Kaveriporukassa, joka koostui pesäpalloilevista ja jalkapalloilevista pojista, pistimme pystyyn myös sählyjoukkueen, heti kun mailoja oli saatavilla. Siitä tuli melko nopeasti salibandyjoukkue, jolla ponnistimme piskuisen kotikylämme liikuntasalista aina divisioonapeleihin saakka. Olosuhteet ja välineet olivat mitä olivat, mutta emme välittäneet. Matkarahoja keräsimme poimimalla ja pakkaamalla kukkien sipuleita puutarhalla. Yhdessä tekemisen ja kokemisen eetos oli vahva.
Vasta myöhemmin aloin ymmärtää, että kaikilla ei ollut samaa polkua. Liike vei minut mukanaan – ja osasin vaalia sitä. Kaikki eivät saaneet samaa kipinää tai mahdollisuutta. Ei siksi, etteivät olisi halunneet, vaan siksi, että kynnys oli liian korkea, välineet vaativia ja kulttuuri kilpailullista. Kaikille ei ollut tilaa tulla mukaan omalla tavallaan tai sitten kaveria, jonka kanssa olla liikkeessä.
Ajatus BouncAsta alkoi hahmottua, kun palasin mielessäni lapsuuden yksinharjoitteluun. Pallon heittelyyn, lyömiseen ja potkimiseen seinää vasten. Palautuksiin ja toistoon. Siihen hetkeen, kun pallo pomppaa juuri niin kuin toivot. Siinä ei aina tarvittu kaveria tai joukkuetta, kenttää tai sääntöjä. Vain pallo ja liike – ja tunne omasta kehittymisestä.
BouncA syntyi halusta kehittää pallo, jollaista ei ole ollut saatavilla. Kevyttä ja poikkeuksellisen kimmoisaa. Sellaista, joka tuntuu hyvältä kädessä ja näyttää kauniilta. Ennen kaikkea pallo, joka madaltaa kynnyksen liikkeeseen ja mahdollistaa onnistumisen tunteen nopeasti. Pallon, jota voi pelata yksin, kaksin tai porukalla. Sisällä tai ulkona. Ilman sääntöjä, ilman seurajäsenyyttä, ilman vertailua. Seinää vasten, nurmikolla, hiekalla tai omalla pihalla. Erityisesti matalapohjaisella hiekkarannalla BouncA on kotonaan – siellä se kutsuu rohkeasti heittäytymään pallon perään ja liikkumaan vapaasti.
BouncA syntyi myös kiitollisuudesta. Kiitollisuudesta siitä, että sain itse liikkeen lahjan. Ja halusta antaa se eteenpäin – ei vain symbolisesti, vaan ihan konkreettisesti. Kun oma liike iän myötä vähitellen muuttuu, se voi jatkua toisten kautta.
BouncAa ei voi pelata väärin.
Se sopii kaikille taitotasoille, iästä, sukupuolesta ja taustasta riippumatta.
Ilman kilpailua. Ilman vertailua.
Vain sinä ja liike.
Sami / Just a Finnish Guy
.png)